Otsikossa tulikin jo ilmi ensimmäinen ajatukseni tänä aamuna. Siihen voisin lisätä, että sama ***** alkaa taas alusta.

Hermoni ovat olleet koetuksella jo muutamia päiviä. Tänään poistin itseni sosiaalisesta mediasta, jota joku valopää keksi kutsua "some"- nimellä. Niin, sekosin ja poistin itseni facebookista. Tottakai tälle mahtavalle keksinnölle "kerrotaan kaikille tai rajatulle yleisölle omien alushousujen merkistä lähtien kaikki" tuli keksiä joku korvike. Tässä se on.

Laitoin tänään lapsuudenystävälleni viestin: "Kylläpä elämä on yhtä juhlaa. Kuinka siellä?" Vastaukseksi sain hyvinkin rehellisen vastauksen ja selkeästi hän ymmärsi myös, että viestiini kätkeytyi runsaasti ironiaa. On ihanaa kun on edes yksi ystävä, joka ymmärtää sinua! Hänelle ei tarvitse kertoa kuinka ihanan ruusuista elämä on, jotta tulisi hyväksytyksi.

Tiedetään, oma valinta on lisääntyä tai tehdä mitä tahansa elämälleen. Miksi kuitenkin hoetaan, että lapset ovat parasta mitä elämässä saa aikaan? Miksi annetaan käsitys siitä, että elämä on jotenkin ihanempaa kun on lapsia? Joo,  on toki omalla tavallaan. Miksei kukaan kerro kuinka väsyttää valvoa kaikki yöt, miten etenkin äidin tulee luopua kaikesta mikä ennen oli itselleen tärkeintä? Miksei kerrota, että parisuhde menee kuin nuoli alaspäin? Miksi kukaan ei sano ääneen, että joinakin päivinä vain toivoisi ettei enää herää?

Tässäpä tällainen aloitus tälle blogille. Nyt orjan roolini jatkuu. Jatkan juoksemista tuon elämän kalleimman olennon perässä: tulevaisuuden toivoni. Tehköön hän kaiken toisin kuin minä, niin äitinikin kai ajatteli kun minä synnyin. ;)